Historian loistoa ja tämän päivän rankkoja tositarinoita - tiistai 25.2.2014

Huh huh, olipahan päivä. Kello on kahdeksan illalla, mutta olen aivan poikki. Läksimme aamulla Holetasta Addikseen ja luulin jo, että olisin kerrankin ajoissa töissä, ammattikoululla Laftossa. Kävi kuitenkin ilmi, että Elsan piti hoitaa jokin asia jo surullisen kuuluisassa ”government officessa”, ja niinpä odotimme Mulen kanssa parkkipaikalla yli tunnin... Kello lähenteli jo lounasaikaa, kun pääsin training centerille, mutta onnekseni kerkesin vetää pikaisen enkun tunnin kokkiopiskelijoille. Joskus iskee epäilys, josko naisille jää tunneistani mitään käteen, on vaikea tietää millä tasolla pitäisi liikkua, kun toiset eivät ymmärrä englantia ollenkaan ja toiset ovat selvästi pidemmällä. Olen yrittänyt kysellä, minkälaisia asioita oppilaani haluaisivat oppia, mutta enpä ole minkäänlaista vastausta saanut. Ei ehkä kuulu kulttuuriin neuvoa opettajaa?

Tähän mennessä olen myös saanut pidettyä kuusi haastattelua, ja olen suht tyytyväinen siihen, miten paljon olen saanut irti ujoista haastateltavistani. Supervisorini Ruotsissa ei tosin suostu vastaamaan sähköposteihini, joten voin vain toivoa, että olen oikeilla jäljillä tutkimuksen kanssa :o Tänään oli kuitenkin ensimmäinen todella rankka ja haastavakin haastattelu, kun yksi opiskelijoista kertoi hyvin surullisen mutta niin tavallisen tarinansa. Tulkkinikin oli jälkikäteen jokseenkin järkyttynyt ja kesken haastattelun pelkäsin, että jompikumpi pillahtaa itkuun. Sain kuitenkin pidettyä tunnelman suht positiivisena ja tulevaisuuteen katsovana, joten saimme homman kunnialla loppuun. Mutta antoi taas kyllä perspektiiviä omiin MUKA niin suuriin huoliin, kuten tutkimusaikatauluihin. Voisi mennä niin paljon huonomminkin!

Draamaa on riittänyt kotirintamallakin. Sekä kotiapulaiset että perheenjäsenet ovat aiheuttaneet Elsalle harmaita hiuksia, ja välillä tuntuu, että en haluaisi joutua kuulemaan ihan kaikkea. Tänä aamuna kun olimme lähdössä Addikseen, toinen kotiapulaisista huusi ja telusi jotakin itku silmässä Elsalle, ja jäi sellainen olo, että oli kyllä todella tosi kyseessä. Ilmeisesti hän uhkasi lopettaa hommat, jos jokin ei muutu.Koko palvelijakulttuuri hämmentää ajoittain, se miten itsestään selvää voi olla, että toiset siivoavat jälkesi, tiskaavat, kantavat veden ja niin edelleen. Jotenkin käy sääliksi näitä apulaisia: he ovat kaukana kotoa, huushollissa jossa uskotaan eri jumalaan ja paikalla ramppaa jotain eurooppalaisia valkonaamoja, joita pitää passata. Ilmeisesti tyttö, nimeltänsä Munera, on vasta 13-vuotias ja tullut Elsalle töihin, jotta voisi välttää avioliiton ainakin vielä muutaman vuoden. Vasta viime päivinä Munera on alkanut hymyillä minulle, vaikka olen jo kuukauden päivät tervehtinyt, auttanut pikkuaskareissa ja yrittänyt ottaa kontaktia. Ylipäätään olla ystävällinen. Poika, Mifta joka on vähän vanhempi, uskaltaa sanoa hyvää huomenta ja saattaa nauraakin joskus jollekin yleismaailmalliselle jutulle, jonka ymmärtämiseen ei tarvita yhteistä kieltä. On vaan niin hullua miettiä miten erilaista teinien elämä voi olla Etiopian maaseudulla ja Suomessa.

Täytyy myös kertoa, että lauantaina olimme tutustumassa Etiopian entisen keisarin Menelik 2:n museoon. Menelik hallitsi joskus 1900-luvun taitteessa ja perusti mm. Addis Abeban kaupungin. Ilmeisesti hänen vaimonsa Taitu (?) oli sanonut miehelleen topakasti, että tälle paikalle tulisi rakentaa uusi pääkaupunki, kun ilmastokin on niin miellyttävä. Ja niin aviomies teki työtä käskettyä! Museo oli pullollaan Menelikin vaatteita, kruunuja, uskonnollisia esineitä kuten ehtoollismaljoja ja venäläisten lahjoittamia kirkonkelloja, joissa luki selkeästi kyrillisin kirjaimin Moskva J Venäjän ja Etiopian ortodokseilla on ilmeiseti ainakin joskus ollut läheisetkin siteet, vaikka täysin samasta kristinuskon muodosta ei olekaan kyse. Näimme myös Menelikin sängyn ja kuulimme oppaalta, että kymmenisen vuotta sitten museoon oli murtauduttu. Varas ei kuitenkaan ollut pystynyt liikuttamaan arvokkaita, uskonnollisia esineitä, sillä kuulemma jumalan voima oli juurruttanut ne paikalleen. Vankilaan jouduttuaan varas oli ryhtynyt vuolemaan taidokkaita esineitä ja pyytänyt toimittamaan ne museoon jumalan kunniaksi. Tiedä häntä onko tarina tosi, mutta ainakin viihdyttävä kertomus!

Vaikeuksien kautta voittoon – perjantai 21.2.2014

Jeeeeeeeeeeeee! Pakko tuulettaa. Nyt on nimittäin saatu haastattelut käyntiin. Olen ryhmähaastattelun lisäksi haastatellut kolmea ammattikoululaista ja kahdesta saanut jopa irti jotakin. Mahtifiilis. Jouduin kyllä vähän muokkaamaan tutkimuskysymystä, kun tuntui koko homma junnaavan paikallaan, mutta sitähän se qualitative research on... Olin jo jokseenkin paineessa koko tutkimusprojektin kanssa, aikataulut eivät millään tuntuneet sopivan yksiin, ja viimeinen tikki oli kun minulle oli erikseen ehdotettu tiettyä ajankohtaa mennä Laftoon opettamaan ja tekemään pari haastattelua. No, minäpä reippaana tyttönä menin toiveekkaasti, mutta paikan päällä selvisi, että oppilailla ei ollut kyseisenä päivänä koulua. Oli uuden lukukauden rekisteröitymispäivä, eikä opetusta ollut. Tätä ei tietenkään voitu minulle kertoa, vaikka myöhemmin kävi ilmi, että ajankohtaa ehdottanut henkilö oli kyllä tiennyt. Ei kai vain tullut ajatelleeksi. Toisena päivänä sen sijaan tulkkini oli sairauden vuoksi poissa koulusta, mutta onneksi lastenhoidon opettaja lupautui kääntämään. Tällaisia pieniä sattumuksia on ollut minun ja haastattelujen välillä kymmeniä, niin että kyllä on ollut välillä turhautusta ilmassa. Myös jonkun verran pientä vihamielisyyttä on osoitettu tutkimustani kohtaan, mutta nyt kaikki näyttää ainakin toistaiseksi paremmalta.

Olin tällä viikolla taas pari yötä Sebelen luona, juhlimme mm. hänen synttäreitään Kalebin, Nardoksen ja ja Nardoksen miesystävän Benin kanssa. Kuuntelimme Sebelen pyynnöstä myös suomalaista musiikkia, valitettavasti minulla ei ollut tarjota mitään hengellistä vaikka pyydettiin, mutta tuntui Valvomon Mikä kesä ja PMMP:n Pikkuvelikin uppoavan :D Söimme riisiä, johon laitettiin kanelia ja vaniljaa (tomaattikastikkeen kanssa tosin) sekä oikeen mukiin menevään täytekakkua. Lisäksi yhtenä päivänä kävin shoppailemassa vaatteita Holeta Cityssa ja löysin oikein nätin hameen ja kaksi paitaa. Vähän persoonallisempaa tyyliä kuin H&M (ihan nippelitietona että kyseinen ketju aikoo avata tehtaan Etiopiaan). Tänään sen sijaan, haastatteluiden ohella, pidin menestyksekkään enkun tunnin Laftossa: kävimme läpi pieniä keskusteluja, jotka vedin täysin päästä, kuten miten ostetaan sipuleita ja tilataan kakkua kahvilassa. Muutama tyttö innostui jopa puhumaan, minkä ehdottomasti lasken plussaksi. Lopputunnista melkein kaikki olivat olleet enemmän tai vähemmän äänessä. Voi mitä pieniä onnistumisen hetkiä!

Taas kerran olen myös oppinut paljon uusia juttuja. Olin äärimmäisen järkyttynyt, kun kuulin Elsalta, että Holeta on Etiopian HIV/AIDS –tilaston viiden kärjessä tartuntojen lukumäärässä. Onhan sitä aina tiennyt miten kamala asia moinen tauti on ja mitä kaikkea se yksilö- ja yhteisötasolla voi aiheuttaa, mutta konkreettiset tositarinat tuntuvat silti jokseenkin hurjilta. Addiksen kaatopaikka on sekin melkoisen mullistava näky (ja haju), silmän kantamattomiin jätettä. Enkä edes tiedä onko tämä kyseinen kaatis ainoa Addiksessa :o Minua on myös moneen kertaan valistettu Etiopian lipun merkityksestä: lipun värit vihreä, punainen ja keltainen symboloivat maata, rakkautta ja rauhaa sekä tähti keskellä eri heimojen yhtenäistä etiopialaista identiteettiä. Nyt kaikki googlettamaan Etiopian lippu, sillä kuvia en pysty lataamaan täältä käsin.

Mitäs tänään syötäisiin? – tiistai 18.2.2014

Ruoka on tärkeä juttu ja kertoo paljon alueesta jolla ollaan. Myös täällä Etiopiassa olen löytänyt omat suosikkini ja inhokkini. Niin kuin olen jo aiemmin kirjoittanut kasvikset ja hedelmät ovat täällä Afrikan auringon alla todella hyviä. Elsan tomaattikeitto, joka on ymmärtääkseni tehty lihaliemeen, on aivan mahtavaa. Toinen suuri herkkuni on yksinkertaisesti salaatti, jossa on tomaatin lisäksi sipulia, kesäkurpitsaa ja avokadoa sekä hieman oliiviöljyä ja viinietikkaa. Nam. Täytyy ihan kokeilla Suomessa, josko onnistuisin S-marketista saatavilla aineksilla pääsemään lähellekään tätä. Minulle oli myös uusi asia, että on olemassa vihanneksille erikseen tarkoitettua pesuainetta. En tiedä kuinka yleisessä käytössä se on, mutta ainakin Holetan gourmet-keittiössä hygieniasta huolehditaan.

Kansallisruoka injera ei sinällään ole suosikkini, mutta se kyllä menettelee kunhan soossi on hyvä. Esimerkiksi eilen olimme Nardoksen luona illallisella ja meille tarjottiin injeraa lihakastikkeella, jonka nimi on shiroo. Maistui kuin Rauni-mummin lihakastike ennen vanhaan, vain lihakököt puuttuivat! Ihan superhyvää siis. Mutta täytyy kyllä silti myöntää, että joskus tulee vähän korvista ulos ainainen injeran pupeltaminen... Keskuksella lounaaksi saa usein pastaa tai riisiä, mikä tarjoaa ihan mukavaa vastapainoa kaikille uusille ja vieraille makuelämyksille. Lihaa myydään lihakaupoissa, joita on melkeinpä joka kadunkulmassa, ja kristityille ja muslimeille on luonnollisesti omat kauppansa. Ensialkuun vähän hämmästelin kun lampaan ja naudan ruhot vain roikkuivat ilman mitään suojaa kuumassa helteessä kaupan avonaisella tiskillä, mutta siihenkin on jo aikalailla tottunut. Juusto ja maitotuotteet ylipäätään ovat Addiksessa törkeän kalliita ja margariini tuntuu loppuneen koko viiden miljoonan ihmisen kaupungista. Olemme nyt kolme viikkoa metsästäneet sitä kaikista mahdollisista supermarketeista, mutta aina on tarjolla vain ei oo:ta.

Ohraa täällä myös syödään runsaasti, siitä valmistetaan mm. mustaa, hieman kotikaljaa muistuttavaa juomaa. Olen jo oppinut, että herkkä länsimainen vatsani ei pidä tästä juomasta: vartin päästä juomisesta maha alkaa möyriä ihan kamalasti, niin että ihan nolottaa. Sen sijaan tsukko, niinikään ohraruoka jota tarjotaan aamupalalla, on suuri herkkuni. Se on yksinkertaisesti paahdettua ohramössöä, johon sekoitetaan hieman öljyä ja suolaa. Jollain tapaa tsukko tuo mieleen ruisleivän J Elsa on myös rahdannut Suomesta Pirkan grillaus- ja yleismaustetta ja sitä olemme silloin tällöin lisänneet tsukkoon. Erinomainen etiopialais-suomalainen yhdistelmä! Kahvi on oma lukunsa, jokseenkin erilaista kuin Suomessa, ja sitä juodaan joko sokerin tai suolan kanssa. Yllättäen suolakahvi on ihan jees, menee siinä missä kahvi sokerillakin. Jotakin yrttiä lisätään niinikään kahviin aina joskus.

Paikalliset ostavat ruokansa Addiksessa pääasiassa pikkuisista katukojuista ja Holetassa maalaismarkkinoilta. Länsimaalaisille ja varakkammalle väelle on kuitenkin tarjolla isoja ja hienojakin supermarketteja, joista saa monenmoista suklaakekseistä superpehmeään vessapaperiin, hajuvesiin ja tuoremehuun. Karjalanpiirakoita en kumminkaan ole mistään löytänytJ! Näissä marketeissa hinnat lähentelevät jopa Euroopan tasoa, ettei ole ihmekään jos ei keskiverto pulliaisella ole varaa shoppailla näissä kaupoissa.

Henkilökunnan virkistäytymispäivä Wenchissä – lauantai 15.2.2014

Tänään lauantaina oli koko Good Samaritanin väellä aikainen herätys kun ohjelmassa oli virkistysmatka Wenchiin. Kun ensin oli saatu Addiksen väki Holetaan Elsan luokse ja juotu aamulämpimätmaidot :o läksimme kahdella minibussilla länttä kohti, samaa tietä joka vei Amboon. Vaikutti, että melkein kaikki olivat päässeet paikalle ja pitivät retkeä suurena kunnianosoituksena: naisilla oli hienot mekot, korkokengät ja koruja vaikka millä mitalla. Aluksi tuntui, että itse taidan kyllä nyt olla aika alipukeutunut, mutta määränpää osoitti, että käytännöllisyys kannatti.

Matkan varrella poimimme mukaan lounaamme, nimittäin elävän lampaan. Eläin sidottiin sutjakkaasti bussimme katolle ja siinä sitä sitten köröteltiin pitkin kuoppaisia vuoristoteitä ja pässin sarvet hakkasivat aika ajoin kattoon, kun se heittelehti pomppuisella tiellä. Matkalla ostimme myös sokeriruokoa, paikallista luonnon omaa karkkia, ja pureskelimme sitä aikamme kuluksi. Vähän turhalta tuntui, kun ei nyt pelkkä sokerin maku sinällään ole kovin kummoinen, mutta sainpahan taas kokea uusia kulttuurielämyksiä. Matka kesti monta tuntia, ensin ainakin puolitoista tuntia Amboon, josta suuntasimme ainakin toiset puolitoista tuntia vuorille hiekkatietä pitkin. Muutoin tie oli suht hyvässä kunnossa, mutta pölysi ihan tolkuttomasti! Hieno hiekkapöly tunkeutui sisälle autoon niin, että oli vaikea hengittää. Onneksi meillä oli huiveja mukana, jotka sitten toimivat filttereinä suun edessä. Illalla kotona kaikki vaatteet, laukut, silmälasit, hiukset jne. olivat yltäpäältä pöllyssä. Huh huh!.

Itse Wenchi oli hieno paikka, kraaterijärvi keskellä jylhiä vuorenhuippuja. Keskellä järveä oli saari, jonne oli perustettu kirkko. Aluksi ilmassa oli pientä hulabaloota, kun paikan pitäjät halusivat rahastaa meiltä länsimaalaisilta yli kolminkertaisen hinnan sisäänpääsymaksusta. Vuorotellen Good Samaritanin väki kävi teluamassa lippuluukulla, kunnes Elsa hoiti tilanteen keskustelemalla asiasta pitäjien omalla kielellä oromoksi ja selittämällä kuinka me Miikkan kanssa kuulumme perheeseen. Tämä ilmeisesti auttoi, koska kuulemma koko poppoo pääsi loppujen lopuksi  puoleen hintaan... Samalla kun lounastamme valmistettiin (lammas luonnollisesti teurastettiin, nyljettiin ja paistettiin ihan taivasalla), me lähdimme suurella joukolla yrittämään järven rantaan, josta olisi päässyt veneelle ja sitä kautta myös näkemään kirkon. Kun olimme vartin kulkeneet ÄÄRIMMÄISEN vaikeakulkuisessa maastossa pikkuista polkua (jotkut korkokengissä) oppaamme muisti mainita, että matka kestäisi kolme tuntia suuntaansa! Onneksi päätimme olla jatkamatta, sillä olin jo siinä vaiheessa nälkäinen kuin susi! Sen sijaan otimme hirmuisen määrän kuvia ja kohta pääsimmekin syömään. En varmasti eläissäni ole syönyt niin hyvää lammasta, niin tuoretta ja simppeliä. Suorastaan taivaallista J Palanpainikkeeksi oli perinteisesti limsaa, sitä kyllä tarjotaan ihan joka paikassa ihan koko ajan.

Muita mainittavia tapahtumia on viime päivinä ollut mm. vierailu Holetan kirjastossa, ilmeisesti korealainen lääkäri on lahjoittanut rahaa kirjaston perustamiseen ihan vastikään. Kirjat olivat suurimmaksi osaksi lukion oppikirjoja. Vietin kirjastossa yhden aamupäivän kun Elsa oli jossakin tapaamisessa. Lueskelin social studies –kirjoja, jotka käsittelivät pääasiassa maantietoa ja historiaa. Maantiede käsitti kyllä paljon yhteiskuntamaantiedettä, joten meikäläisten yhteiskuntaoppi oli hyvin sisällytetty oppimäärään.

Lisäksi Elsan pieni kissanpentu koki traagisen lopun tässä yksi ilta, kun yksi koirista oli syönyt sen. Kissa oli vahingossa jäänyt illalla ulos, kun koirat oli päästetty aitauksesta ja niimpä se oli päätynyt parempiin suihin. Tämä kyllä aiheutti melkoista draamaa, sillä Elsa itki monta päivää ja vihoitteli kotiapulaisilleen, joiden vika tapahtunut ”tietenkin” oli... No, Holetan koulun rehtori onneksi lupasi antaa uuden kissanpennun, joten tilanne rauhoittui suht nopeasti. 

Vihdoinkin tutkimuksen kimppuun – keskiviikko 12.2.2014

Viime päivinä, täytyy kyllä myöntää, olen stressannut aika lailla tätä tutkimuksen etenemistä. Toki on aikaa vielä jäljellä, mutta pitäisi pikku hiljaa päästä alkuun. Olen jatkuvasti joutunut kyselemään, että milloinkohan voisin aloittaa ja useimmiten on aina sanottu, että huomenna sopii mainiosti. No, minä olen kantanut kiltisti muistiinpanovälineitä mukana, mutta ainapa on ilmennyt jotakin paljon kiireellisempää tekemistä. Ryhmähaastattelun haastateltavat eivät ole paikalla yhtä aikaa vaikka sovittiin, minun käsketäänkin tehdä jotakin muuta hommaa tai ammattikoululaisilla onkin yllättäen vapaapäivä, josta kukaan ei minulle muistanut mainita. Maanantaina Laftossa pääsin kuitenkin pikaisesti juttelemaan yhden opiskelijan kanssa, joka lupautui toimimaan tulkkinani J Mukava tyttö ja koin, että mielellään auttaa. Täytyy kuitenkin sumplia aikatauluja siten, että hänen koulunkäyntinsä ei kärsi haastatteluiden tekemisestä. Huh, kauhulla jo odotan sitä miten saadaan kaikki järjestymään tässä afrikkalaisen ajankäytön sekamelskassa!

Suunnitelmani mukaan halusin kysellä ensin Lafton henkilökunnalta vähän taustatietoja ennen varsinaisia opiskelijoiden haastatteluja. Sain sitten viimein eilen koko porukan kokoon ja pystyin hoitamaan ryhmähaastattelun pois alta. Jotkut näistä haastateltavista ovat olleet vähän vastahankaan koko tutkimuksen suhteen ja suhtautuivat keskustelumme aikanakin jokseenkin vähättelevästi, mutta toki sain jotakin tärkeää tietoa heistä irti. Että ei siis täysin turha juttu! Meillä oli myös vähän kiire koko homman kanssa, mutta oli pakko tarttua tähän tilaisuuteen, kun kaikki olivat kerrankin paikalla samaan aikaan. Mutta  täytyi kyllä olla tiukkana ja saada sanotuksi, että hei nyt oikeasti mun pitäis saada tämä hoidettua. Ei voida enää loputtomasti siirtää ja siirtää... Olen kuitenkin alun pitäen kysynyt keskuksen väeltä, että onko ok jos tulen tekemään haastatteluja ja lupa myönnettiin, ja vieläpä ihan mielellään. Paikan päällä on kuitenkin käynyt selväksi, että muutamat henkilöt eivät halua auttaa tässä projektissa, tai ainakin he tekevät vain sen minkä Elsa on määrännyt.

Positiivinen juttu, joka on kuitenkin pakko mainita on, että Good Samaritan oli sijoittunut ilmeisesti ykköseksi ammattikoulutusta järjestävien oppilaitosten oppimistuloksissa ja opetuksen laadussa J Keskuksella on Addiksessa todella hyvä maine ja työnantajat ottavat suoraan yhteyttä tänne saadakseen ammattitaitoista väkeä töihin. Voin tässä myös mainostaa, että sekä Beyonce että Espanjan kuningatar ovat vierailleet keskuksella menneinä vuosina :D Tällä hetkellä Good Samaritan järjestää ammattikoulutusta neljällä linjalla Addiksessa (kampaaja-, kokki-, lastenhoito- ja ompelukoulutukset) sekä ”saving&credit” –linjalla Holetassa. Lisäksi sekä Holetassa että Addiksessa toimii esikoulut, joissa on molemmissa kolme luokkaa. Lapset saavat eskaripäivän aikana lämpimän ruuan ja kaikki opiskelumateriaalit tulevat keskuksen puolesta. Huolimatta siitä, että täällä tehdään mitä parhainta työtä, rahoituksen järjestyminen on kuitenkin joka kuukautinen ongelma, Addiksen vuokrat kun syövät valtavan osan tuloista. Euroopan talouskriisi on myös vaikuttanut lahjoitusten määrään. On täysin käsittämätöntä, miten näin tiukalla budjetilla saadaan näin hyviä tuloksia aikaan. Ja huolimatta ei-niin-tehokkaasta työkulttuurista, jotenkin hommat saadaan aina hoidettua :o

Perinteiseen tyyliin – sunnuntai 9.2.2014

Perjantaipäivä oli täynnä vilskettä. Lähdimme Sebelen kanssa hänen kotoaan aikaisin aamulla toimistolle valmistelemaan koko Good Samaritanin henkilökunnan yhteistä palaveripäivää. Ilmeisesti lukuvuosi oli puolessa välissä ja siksi vaihdettiin kuulumisia puolin ja toisin, käytiin läpi budjettia ym. Jokaiselle työntekijälle oli myös varattu lahja, kiitokseksi tehdystä työstä. Myös minua muistettiin taululla Nardos oli jostain haalinut valokuvakehyksiä, laukkuja, krusifikseja ja avaimenperiä, joita sitten päivän lopuksi jaettiin. Huvittavaa koko lahjojenantamisessa oli se, että toimiston väki käytti kaksi työpäivää yrittäessään päättää mitä kenellekin annetaan... Mietin jo jossain vaiheessa, että herranjestas, ei voi olla näin vaikeaa, mutta viime tingassa saatiin päätöksiä aikaan. Osa työntekijöistä sai myös hyvän työn todistuksen, joita olin väsännyt toimistolla. Niidenkin tekemiseen oli yllättäen taas käytetty huomattava määrä työtunteja. Kokouksessa suunniteltiin myös jonkinsortin henkilökunnan virkistyspäivää, mutta paljolti kaikki meni taas täysin ohi, kun en ymmärtänyt mistä puhuttiin. Joka tapauksessa myös Holetan väki oli tullut Addikseen tähän puolivuotistapaamiseen. Perjantaiaamuna saapui myös toinen suomalainen vapaaehtoistyöntekijä Miikka, jonka on määrä erityisesti opettaa esikoululaisia. Mukavanoloinen tyyppi, ja oli kyllä kivaa päästä puhumaan suomea ja huomata, miten samoja juttuja ihmeteltiin. Nyt en ole ainoa, joka ei välttämättä ole koko ajan kartalla!

Lauantai oli sen sijaan hyvinkin perinteikäs päivä: markkinoilta tuotiin eläviä kanoja (mitä ilmeisemmin ruuaksi) ja maidosta valmistettiin voita ja juustoa hölskyttelemällä sitä muovitonkassa.Näimme myös miten leipää leivottiin, tai oikeastaan paistettiin ”false bananan” (mikä lieneekään suomeksi) lehtien sisällä. Itse pääsin kahvin ”keittoon”, ensin paahtamaan kahvinpavut hiilloksella, sitten muussaamaan pavut poroiksi ja lopulta keittämään täkäläistä pannukahvia. Tai no, pannu on kyllä Etiopiassa enemmänkin kannu. Oli oikein hauskaa, vaikka Kaleb ja Elsan kotiapulaiset vähän naureskelivatkin minulle J Kuulemma maistui kuitenkin oikein mainiolle, itsekin olin suht tyytyväinen makuun, vaikka kahvi ei itseäni suuresti innostakaan. Täällä on jokseenkin ollut pakko juoda kahvia, kun se niin tiukasti kuuluu kulttuuriin. Maailman vanhin kahvi kun on ilmeisesti kotoisin jostakin päin Etiopiaa.

Voisin tähän loppuun myös mainita nippelitietona, että  Etiopiassa käytetään eri kalenteria ja kellonaikaa kuin meillä Euroopassa. Täällä on meneillään vuosi 2006 ja kello on kuusi tuntia jäljessä Suomen aikaa, vaikka Itä-Afrikka kuuluu GMT +3 aikavyöhykkeeseen. Joskus pitää ihan kunnolla miettiä monelta mitäkin tapahtuu ja pitää tarkistaa, että puhuuko toinen etiopialaisesta vai eurooppalaisesta ajasta.