Kotona taas, tuhat kokemusta rikkaampana - 12.3.2014

Tuntuupa kummalta olla kotona ja Suomessa. Rotat ei rapise makuuhuoneessa aamuviideltä ja on mahdollisuus lämpimään suihkuun. Viimeiset päivät Etiopiassa olivat toiminnantäyteisiä: kävin tervehtimässä esiäiti Lucya kansallismuseossa ja naistenpäivänä olimme myymässä Good Samaritanin huiveja naisjäjestöjen myyjäisissä. Keskuksen väki oli myös  järjestänyt minulle läksiäiset, joita vietettiin maanantaina, päivää ennen lähtöäni. Tulee kyllä ikävä näitä ihmisiä ja montaa juttua, vaikka ei kotia mikään voitakaan.

Nyt lupaamaani kuvamateriaalia:

Etiopialainen perineteinen kahviseremonia.

Maaseudun rauhaa.

Paikallinen kulkupeli pysäköitynä keskelle kylän raittia.

Etiopian ja Oromian osavaltion liput.

Holetan koulu.

Englannin tunti.

Ystäväni Ambossa :D

Etiopialainen kylpylä.

Vuohilauma liikenneruuhkassa.

Ompelijaopiskelijoita.

Hiustenlaitto-opetusta.

Kammottavan huterat rakennustelineet :o

Becoming a true Ethiopian lady. Näin kahvi valmistuu alusta asti!

Tässä maidosta vatkataan juustoa.

Elsan uusi vasikka.

Perinteistä maaseudun asumista.

Henkilökunnan virkistyspäivänä.

Vuoristonäkymiä.

Näin retkilounas matkaa mukavasti mukana, auton katolla.

Wenchin kraaterijärvellä.

O-ou!

Holetan maalaismarkkinat.

Kuka ei kuulu joukkoon?

Kaksi kaverusta.

Pala Mercatoa.

Miun ihanat oppilaat!! :)

Holetan koulun keittiö.

Afrikkalainen lettitukka.

Sukulaisia tapaamassa kansallismuseossa. LUCY, 3,18 miljoonaa vee.

Trinity Cathedral.

Läksiäisissä herkuttelimme chili-kakulla ja popcornilla.

Valmiina kotiinlähtöön.

Lähtökuopissa – 9.3.2014

Kohta alkaa olla aika hyvästellä avartava Addis sekä Holeta ja palata kuulemma keväiseen Suomeen. Siellä odottaakin sitten kandin kirjoitus J Tutkimusdatan keräys haastatteluineen on tällä viikolla saatu pulkkaan, viime tingassa, mutta kuitenkin. Olen opettanut Laftossa suhteellisen paljon, ja saanut nauttia innostavien opiskelijoiden seurasta. Erityisesti aamupäivän ryhmässä naiset ovat olleet kovinkin aktiivisia osallistumaan tunnilla ja naurua on riittänyt kun olemme harjoitelleet injeran tilaamista ravintolassa shiroo –kastikkeen kera (ainut kastikkeen nimi jonka muistan) ja lähettämään kirjeitä Dire Dawaan. Mahtava kokemus ja mitn mukava on ollut tutustua näihin hurmaaviin ihmisiin! Myös työmatkani varrella eli training centeriltä kävellessäni minibussien lähtöpaikkaan, useana päivänä samat ehkä kymmenen vuotiaat pojat ovat kävelleet kanssani yhtä matkaa tivaten minne olen matkalla ja mitkä olivatkaan isäni ja äitini nimet. He ovat päässeet koulusta samoihin aikoihin kun minä töistä ja ovat olleet vilpittömän uteliaita kyselemään kaikenlaista. Suosittu kysymys on myös ollut ”oletko koskaan käynyt Amerikassa?”

Yhtenä päivänä Good Samaritanin sosiaalityöntekijä innostui myös tekemään minulle afrikkalaisen lettikampauksen, josta kenties luvassa kuvamateriaalia tuonnempana. Kampaajaopettaja sen sijaan lupasi hoitaa tukan kuntoon huomenna maanantaina, jotta hiuskuontalo on järjestyksessä kun palaan tiistaina kotiin. On ollut jännittävää huomata, miten täällä kampaajien pääasiallinen työ on lettien ja kiharoiden tekoa sekä hiuspidennysten laittoa, ei niinkään leikkaamista. Tällä viikolla on myös uudelleensisustettu Elsan toimistoa. Perjantaiksi oli määrä saada koko homma kondikseen, sillä ranskalaiset tukijat tulivat käymään toimistolla. Mm. uudet verhot ja kokolattiamatto olivat toiveissa. Torstaina minä, Sebele ja Gorsitu, joka on keskuksen ”purchaser”, läksimme Mercatoon mattokaupoille. Suunnistimme mattokortteliin, joka oli pullollaan liikkeitä, mutta ilmeisesti Gorsitulla oli tietty paikka mielessä. Tämä kauppa oli pienen pieni liike, joka oli sullottu täyteen kokolattiamattorullia, hyvä että sisälle mahtui. Kauppias oli oikein mukava musliminainen, joka tosin ei puhunut englantia, mutta sai paljon jutunjuurta suomalaisesta asiakkaasta. Sebelen tulkkauksen avulla keskustelu sujui oikein mallikkaasti! Hän oli kiinnostunut tietämään onko meillä Suomessa muslimeita ja miten ihmiset säilyttävät mielenterveytensä pimeänä vuodenaikana. Koko ostosprosessi kesti kolme tuntia, en tiedä mikä taas tässäkin maksoi niin paljon aikaa, mutta siellä me sitten istuimme mattorullien päällä, välillä omistajat kävivät takahuoneessa rukoilemassa ja taas kaupanteko jatkui. Päädyimme lopulta punaiseen mattoon (Elsa oli antanut ohjeet punaisesta väristä, muuten olisimme valinneet vihreän), joka näytti varsin tyylikkäältä asennettuna lopulliselle paikalleen.

Lisäksi koin taas lieviä järkytyksiä, kun perjantaina pidettiin henkilökunnan rukoushetki työpäivän päätteeksi. Tällä kertaa saarnaamassa oli joku ulkopuolinen hengenmies ja hän sai kyllä melkoista hurmosta aikaan. Hänen rukoillessaan erikseen joidenkin työntekijöiden puolesta ja siunatessaan heitä, aikuiset ihmiset itkivät suureen ääneen ja kaatuilivat holtittomasti maahan ilman mitään kontrollia. Liekö ollut pyhän hengen vaikutusta vai yleistä liikuttumista, mutta melko oudolta se minun silmääni näytti :o Myös lauantai oli poikkeuksellisesti työpäivä, sillä kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi erinäiset kehitysyhteistyön toimijat Addiksessa olivat järjestäneet Bazaar –myyjäiset. Me olimme myymässä Good Samaritanin huiveja, mutta paikalla oli myös muita naisjärjestöjä, jotka myivät esimerkiksi koruja ja keramiikkaa. Oli upeaa saada viettää naistenpäivää Etiopiassa, ja huomata että moni täällä on hyvin omistautunut naisten olojen parantamiselle J Myyjäisten lopuksi oli vielä pienimuotoinen cocktail-tilaisuus, jossa tarjottiin viiniä ja etiopialaisia snackseja. Esillä oli myös paikallista maalaustaidetta. Mielenkiintoista siis!

Laittelen vielä kuvia matkan varrelta, kunhan pääsen TOIMIVAN netin ääreen.

Harjoittelija on myös lastenhoitaja – maanatai 3.3.2014

Viikonloppuun ja tähän päivään on mahtunut montaa sorttia. Ensin kuulimme ikäviä uutisia, kuinka yksi Holetan koulun esikoululaisista oli yllättäen kuollut. Tai no, yllättäen ja yllättäen, molemmilla vanhemmilla oli jo vuosia ollut HIV, joka oli tietysti tarttunut lapsiinkin. Joka tapauksessa poika oli ollut koulussa perjantaina, ilman suurempia oireita, mutta illalla sairastunut pahemman kerran ja matkalla sairaalaan kuollut. Elsa itki silmät päästään kuullessaan tästä ja minä yritin parhaani mukaan lohduttaa ja kanssaelää. Sunnuntaina oli hautajaiset, joihin Elsakin osallistui ja tullessaan sieltä totesi vain, että ”ei mene kauaa kun äiti seuraa perässä”. Ei ollut kuulemma jaksanut seistä kirkonmenojen aikana... Niin se vaan on HIV/AIDS ihmisten arkipäivää. Myös taloudellisia ongelmia on ollut ilmassa. Good Samaritanin työntekijöiden palkat oltiin kyllä saatu kunnialla maksettua (käteisellä jokaisen kouraan eri paksuinen tukku palkan mukaan), mutta ainakaan Holetan koululaisille ei ollut riittänyt ruokaa kolmena päivänä viime viikolla. Tänään homma saatiin korjattua, kun joku avustava taho oli lähettänyt rahaeränsä.

Yhtenä aamuna päänvaivaa aiheutti myös se, että kun olimme lähdössä Addikseen, unohdimme avaimen sisälle. Mietimme pitkät pätkät miten pääsisimme käsiksi avaimeen, ikkunoissa kun on ristikot, ettei niistä voi kivuta sisään, eikä vara-avaimia tässä maassa harrasteta. No, sitten joku keksi, että työnnetään pitkä keppi ikkunan kaltereiden välistä ja hiissataan avain pöydältä, jolla se iloisesti lojui, ensin lattialle ja siitä oven viereen. Lopuksi vielä pienemmällä tikulla oven alta pienestä raosta niin, että saamme sen hyppysiimme. No, näin tehtiin ja menestyksekkäästi, vaikkakin toimitus kesti ainakin puoli tuntia J Toinen käytännön probleema on liittynyt auton reistailuun ja siitä johtuen vedensaantiin. Vesijohtovettä ei Holetan perukoille tule, ja vesi pitää noutaa noin kilometrin päästä kylän yhteiseltä vesipisteeltä. Koska minibussi ei ollut käytössä, vesitynnyreiden rahtaaminen ei tullut kysymykseenkään, ja alkoi jo tukka näyttää melko karulta, kun suihkuun ei päässyt. Eilen kuitenkin auto saatiin ainakin väliaikaiskondikseen, joten myös suihku järjestyi, jippii!!

Täällä amharan kielen keskellä on aikalailla uutispimennossa. Kaikki uutiset ovat amharaksi, joten eipä minulle ole paljonkaan ollut hajua mitä maailmalla tapahtuu. Sain kuitenkin vihiä Ukrainan tilanteesta ja eilisilta kuluikin sitten töllöttäessä Al-Jazeeran uutislähetyksiä. Ei sitä tarvitse olla kuin kaksi kuukautta pois ja jo Euroopassa on puhkeamassa sota :o Etiopialaisia kuitenkin kiinnostaa paljon enemmän Egyptin sanomiset Etiopian patohankkeesta. Etiopia rakentaa Niilille valtaisaa patoa saadakseen sähköä, mutta Egypti on uhannut jopa sotatoimilla jos ei yhteisymmärrystä tilanteeseen löydy. Pato kun vähentäisi virtaumaa muissa Niilin valtioissa. Ihan tarkkoja faktoja minulla ei ole antaa, kun amharan taidot ovat tosiaan vähän kehnot vielä, mutta etiopialaiset veronmaksajat kuuleman mukaan venyttävät penniä padon rakennuksen vuoksi ja siksi Egyptin lausuntoja paheksutaan syvästi.

Muuta mainittavaa voisi olla esimerkiksi se, että olen pitkästä aikaa tavannut ihmisen, jolla ei ole sähköpostiosoitetta. Ja tämä ihminen kuitenkin työskentelee Good Samaritanin toimistossa, eikä suinkaan ole mikään kaupustelija tai kotiapulainen. Oli myös varsin hupaisaa nähdä Addiksen aaltopeltihökkeleiden seassa valkoihoinen lenkkeilijä. Tai lenkkeilijä ylipäätään,  täällä kun ei kukaan lähde juoksemaan kuntoilun vuoksi. Ihan alkoi naurattaa, kun tämä keski-ikäinen mies niin hyppäsi silmille katukuvasta. Tänään sen sijaan aamupäiväni kului Nabekia, Kalebin ja Aichan poikaa, hoitaessa. Ilmeisesti vanhemmilla oli lapsenhoitajaongelma, sillä poika oli jätetty hoitoon toimistolle, jossa hän kiersi sylistä syliin. Ihmisillä oli kuitenkin töitä, joten minä sitten astuin remmiin ja kävimme sitten läpi kaikki suomalaiset laulut, jotka tulivat mieleeni, Maamme-laulusta ja Kymenlaakson laulusta lähtien. Mitä lie pikkumies miettinyt, mutta hyvin meillä kumminkin sujui. Ei tullut kummallekaan känkkäränkkää J

Vierailulla paikallisessa kehitys- ja koulutustutkimuksen keskuksessa – perjantai 28.2.2014

Niin kuin olen jo aikaisemmin kirjoittanut, olen tutustunut täällä erääseen valtiotieteen tohtoriin ja peace ambassadoriin, joka pyörittää myös järjestöä, joka kulkee nimellä Research Center for Development and Education (RCDE). Aiemmin järjestö on kuulemma keskittynyt enemmän rauhanrakentamisprosesseihin ja poliittisiin oikeuksiin, mutta nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa, toimintaa on jouduttu muokkaamaan niin, että hallitus ei katsoisi pahalla silmällä. Järjestö on ollut mukana niin Etiopian sisäisten, eri etnisten ryhmien välisten konfliktien välienselvittelyissä kuin Etiopia-Eritrea –sodan rauhansopimuksen muodostamisessa. Kuulimme herra Johtajalta, että RCDE ja muut mukana olleet olivat painostaneet itse Kofi Annania kiirehtimään allekirjoitusta sopimukseen: ”emme istu alas, emmekä juo kuppiakaan YK:n kahvia ennen kuin lupaat kertoa mihin mennessä Etiopian ja Eritrean välinen rauhansopimus on laadittu!”. Hyvin teatraalista ja osaltaan huvittavaa. Oli jokseenkin surullista kuulla, että RCDE on joutunut luopumaan alkuperäisistä tavoitteistaan hallituksen painostuksen vuoksi, vaikka toki he tekevät vieläkin hyvää työtä. Heillä on meneillään tutkimuksia monenlaisista aiheista, kuten maataloudesta, ympäristökestävyydestä ja naisten tulotason parantamisesta. Maailmanpankki myös rahoittaa erästä heidän projektiaan liittyen peruspalveluiden parantamiseen viidellä eri sektorilla (koulutus, terveydenhuolto, vesi, maatalous ja infrastruktuuri). Kävimme paljon mielenkiintoisia keskusteluja, oli mukava jutella oman alan asiantuntijoiden kanssa päivänpolttavista, alueellisista kysymyksistä.

Viime viikkoina olen aamulla mennyt aina Laftoon, mikä on ollut suhteellisen jees, sillä olen päässyt tekemään enemmän juttuja. Yleensä olen pitänyt yhden enkun tunnin ja sitten pari haastattelua perään. Olen myös päässyt kokkaamaan oman lounaani, mikä on ollut mukavaa vaihtelua. Pakko myöntää, että vähän sitä kaipaa omaa ruoanlaittoa ja likaisten astioiden pesua... Sain myös valmiiksi kouluraportin tutkimukseni etenemisestä, joten sitäkään ei tarvitse enää murehtia J Eilen ja tänään on vaihteeksi ollut ongelmia auton kanssa, ajoimme aamulla toisella autolla Addikseen, teimme työpäivän, paluumatkalle otimme kyytiin auton täydeltä mekaanikkoja, jotka sitten puksasivat minibussin kimpussa parisen tuntia, kunnes totesivat ettei onnistu ilman että jotakin osia vaihdetaan. Kello oli noin seitsemän illalla, kun läksimme viemään mekaanikkoja takaisin Addikseen, tietenkin söimme matkalla injerat eräässä hotellissa ja sitten oli vielä kotimatka. Kevyesti tuli päivässä semmoiset 160 kilometriä mittariin, kun Addis-Holeta väli on noin 40km. Ja hulluinta on, että Holetasta ei saa bensaa ollenkaan, täytyy aina taktikoida ja tankata suur-cityn puolella. Kun vihdoin olimme kotona, ei muuta kuin unta palloon.

Välillä sitä unohtaa kuinka todella erilaisia monet asiat täällä ovat, kun niihin on jo melkolailla tottunut. Ei ole kummallista, että pieniä lapsia kannetaan selässä huivin sisällä: yksiäkään lastenrattaita en ole nähnyt. Myöskin katusaarnaajan huuto ja Raamatun heiluttelu liikennevaloissa ovat arkipäivää. Ja tällä todella tarkoitan huutoa. Puolella naisista on pikkulettikampaus ja pukeutuminen, vaikka erityisesti nuorten keskuudessa onkin länsimaista, noudattelee sateenkaaren kaikkia värejä. Ei vain mustaa, harmaata ja beigeä. Tänään toimistolla kuulin myös, että uusi pullovesibrändi, joka on ilmestynyt markkinoille, on johtanut ihmeparantumisiin. Mystinen sairaus oli kyllä ollut ripuli, että tiedä häntä oliko tämä vesi nyt erilaista verrattuna muihin merkkeihin J Ihmisten suhtautuminen on kuitenkin jokseenkin huvittavaa. Ilolla olen kuitenkin myös huomannut, ettei Etiopia ole ainakaan kaikissa asioissa sieltä epätasa-arvoisimmasta päästä: tänään lounaalla naisopettajien syödessä, miespuolinen kampaajaopettaja luuttusi lattioita ja ja laittoi teetä tulemaan!

Historian loistoa ja tämän päivän rankkoja tositarinoita - tiistai 25.2.2014

Huh huh, olipahan päivä. Kello on kahdeksan illalla, mutta olen aivan poikki. Läksimme aamulla Holetasta Addikseen ja luulin jo, että olisin kerrankin ajoissa töissä, ammattikoululla Laftossa. Kävi kuitenkin ilmi, että Elsan piti hoitaa jokin asia jo surullisen kuuluisassa ”government officessa”, ja niinpä odotimme Mulen kanssa parkkipaikalla yli tunnin... Kello lähenteli jo lounasaikaa, kun pääsin training centerille, mutta onnekseni kerkesin vetää pikaisen enkun tunnin kokkiopiskelijoille. Joskus iskee epäilys, josko naisille jää tunneistani mitään käteen, on vaikea tietää millä tasolla pitäisi liikkua, kun toiset eivät ymmärrä englantia ollenkaan ja toiset ovat selvästi pidemmällä. Olen yrittänyt kysellä, minkälaisia asioita oppilaani haluaisivat oppia, mutta enpä ole minkäänlaista vastausta saanut. Ei ehkä kuulu kulttuuriin neuvoa opettajaa?

Tähän mennessä olen myös saanut pidettyä kuusi haastattelua, ja olen suht tyytyväinen siihen, miten paljon olen saanut irti ujoista haastateltavistani. Supervisorini Ruotsissa ei tosin suostu vastaamaan sähköposteihini, joten voin vain toivoa, että olen oikeilla jäljillä tutkimuksen kanssa :o Tänään oli kuitenkin ensimmäinen todella rankka ja haastavakin haastattelu, kun yksi opiskelijoista kertoi hyvin surullisen mutta niin tavallisen tarinansa. Tulkkinikin oli jälkikäteen jokseenkin järkyttynyt ja kesken haastattelun pelkäsin, että jompikumpi pillahtaa itkuun. Sain kuitenkin pidettyä tunnelman suht positiivisena ja tulevaisuuteen katsovana, joten saimme homman kunnialla loppuun. Mutta antoi taas kyllä perspektiiviä omiin MUKA niin suuriin huoliin, kuten tutkimusaikatauluihin. Voisi mennä niin paljon huonomminkin!

Draamaa on riittänyt kotirintamallakin. Sekä kotiapulaiset että perheenjäsenet ovat aiheuttaneet Elsalle harmaita hiuksia, ja välillä tuntuu, että en haluaisi joutua kuulemaan ihan kaikkea. Tänä aamuna kun olimme lähdössä Addikseen, toinen kotiapulaisista huusi ja telusi jotakin itku silmässä Elsalle, ja jäi sellainen olo, että oli kyllä todella tosi kyseessä. Ilmeisesti hän uhkasi lopettaa hommat, jos jokin ei muutu.Koko palvelijakulttuuri hämmentää ajoittain, se miten itsestään selvää voi olla, että toiset siivoavat jälkesi, tiskaavat, kantavat veden ja niin edelleen. Jotenkin käy sääliksi näitä apulaisia: he ovat kaukana kotoa, huushollissa jossa uskotaan eri jumalaan ja paikalla ramppaa jotain eurooppalaisia valkonaamoja, joita pitää passata. Ilmeisesti tyttö, nimeltänsä Munera, on vasta 13-vuotias ja tullut Elsalle töihin, jotta voisi välttää avioliiton ainakin vielä muutaman vuoden. Vasta viime päivinä Munera on alkanut hymyillä minulle, vaikka olen jo kuukauden päivät tervehtinyt, auttanut pikkuaskareissa ja yrittänyt ottaa kontaktia. Ylipäätään olla ystävällinen. Poika, Mifta joka on vähän vanhempi, uskaltaa sanoa hyvää huomenta ja saattaa nauraakin joskus jollekin yleismaailmalliselle jutulle, jonka ymmärtämiseen ei tarvita yhteistä kieltä. On vaan niin hullua miettiä miten erilaista teinien elämä voi olla Etiopian maaseudulla ja Suomessa.

Täytyy myös kertoa, että lauantaina olimme tutustumassa Etiopian entisen keisarin Menelik 2:n museoon. Menelik hallitsi joskus 1900-luvun taitteessa ja perusti mm. Addis Abeban kaupungin. Ilmeisesti hänen vaimonsa Taitu (?) oli sanonut miehelleen topakasti, että tälle paikalle tulisi rakentaa uusi pääkaupunki, kun ilmastokin on niin miellyttävä. Ja niin aviomies teki työtä käskettyä! Museo oli pullollaan Menelikin vaatteita, kruunuja, uskonnollisia esineitä kuten ehtoollismaljoja ja venäläisten lahjoittamia kirkonkelloja, joissa luki selkeästi kyrillisin kirjaimin Moskva J Venäjän ja Etiopian ortodokseilla on ilmeiseti ainakin joskus ollut läheisetkin siteet, vaikka täysin samasta kristinuskon muodosta ei olekaan kyse. Näimme myös Menelikin sängyn ja kuulimme oppaalta, että kymmenisen vuotta sitten museoon oli murtauduttu. Varas ei kuitenkaan ollut pystynyt liikuttamaan arvokkaita, uskonnollisia esineitä, sillä kuulemma jumalan voima oli juurruttanut ne paikalleen. Vankilaan jouduttuaan varas oli ryhtynyt vuolemaan taidokkaita esineitä ja pyytänyt toimittamaan ne museoon jumalan kunniaksi. Tiedä häntä onko tarina tosi, mutta ainakin viihdyttävä kertomus!