Ajatuksia pää täynnä – torstai 6.2.2014

Tällä viikolla on ollut sekä mukavaa että vähemmän mukavaa. Esimerkiksi kävimme syvällisiä keskusteluja Nardoksen kanssa suomalaisesta maidontuotannosta (!), kun hän halusi alleviivata miten länsimaalaiset voisivat takoa rahaa perustamalla maitotilan Etiopiaan. Täällä kun on kamala pula niin maidosta kuin juustostakin, erityisesti kaupungissa, missä ihmisillä ei ole omia lehmiä. Ihmisillä ei yksinkertaisesti ole alkupääomaa perustaa tiloja ja koko homma kaatuu siihen. Mutta synnynnäisenä business-naisena Nardoksella oli kasapäin liikeideoita ja hän yritti puhua minulle, että levittäisin sanaa Suomessa J No, jos joku tästä innostuu niin siitä vaan. Mutta pakko sanoa, että sain kyllä käyttää kaikki tiedonmuruseni suomalaisista lypsytiloista vastatessani kysymyksiin.

Sen sijaan Kalebin kanssa juteltiin yhtenä iltana Holetassa historiasta. Niin Suomen kuin Etiopiankin. Hämmästelimme siinä molemmat, että miten voikin olla toinen vanha j toinen nuori kansakunta, mutta silti historialla on niin paljon väliä ja se oikeasti vaikuttaa todella paljon kaikkeen. Valistimme myös molemmat toisiamme maidemme menneisyydestä ja opimme paljon! Sen sijaan vähemmän miellyttävän keskustelun kävin erään tyypin kanssa, ja se koski homoseksuaaleja. Itse en kyllä olisi moista aihetta uskaltanut tässä kulttuurissa ottaa esille, mutta jotenkin ajauduimme aiheeseen. On hyvin vaikeaa olla sanomatta mitään, kun toinen alleviivaa kuinka paha asia moinen ilmiö on, kuinka jumala hylkää ihmiset, jotka eivät noudata perinteistä kaavaa parisuhteissaan ja että on aivan oikein, että Etiopiassa kiinnijääneet tuomitaan vankilaan. En ole uskonnollinen, mutta tällainen syrjintä tuntuu pahalta, kun ei ole koskaan pieneen mieleenkään tullut itse ajatella tällä tavalla. Yritin vaan diplomaattisesti olla hiljaa ja odottaa, että keskustelukumppani saa asiansa sanotuksi.

Keskiviikkona Elsa ei lähtenyt ollenkaan Addikseen, mutta Sebele tyli työasioissa käymään meillä maalla. Olin jotenkin allapäin ja tylsistynyt, kun ei ollut mitään tekemistä ja ilmeisesti Sebele huomasi tämän, sillä hän ehdotti, että tulisin pariksi päiväksi hänen luokseen kylään. Niinpä lähdin hänen kanssaan Addikseen, hoidimme ensin jonkun asian ”government officessa” (piti kestää 10 minuuttia, mutta niin kuin arvata saattaa meni yli 45 minuuttia...), ja sitten suuntasimme Sebelen kotiin. Se oli suhteellisen suuri kerrostaloasunto, oikein kotoisa ja yöllä oli paljon lämpimämpi kuin Holetassa. En tarvinnut kahta villapaitaa yöpaidan päällä, enkä sukkahousuja. Villasukista en kuitenkaan luopunut! Illalla oli oikeina mukavaa, kokkasimme ruoaksi perunaa, kaalia ja porkkanaa ja minäkin sain osallistua ruoanvalmistukseen. Elsan luona kun on aikalailla passattavana... Välillä tuntuu, että Elsa haluaisi, että teen jotakin, mutta jos kysyn, kielletään. Joten ota tästä nyt selvä. Mutta siis Sebelen luona minäkin pääsin mukaan.

Vähän niin kuin Vienan Karjalassa – maanantai 3.2.2014

Elämä Holetassa ja Etiopian maaseudulla tuo mieleeni etäisesti Vienan Karjalan. Vastalypsettyä maitoa kuskataan kahden litran muovisissa Coca Cola –pulloissa sukulaisille kaupunkiin ja on pikemminkin sääntö, että joka päivä sähköt ovat poikki ainakin pari tuntia. Sinällään ihan hauskaa ja eksoottista tämä tämmöinen, mutta kieltämättä vähän on ikävä lämmintä suihkua ja kunnon pussilakanoita, kirputtomuutta, ”kunnon ruokaa”, puhdasta hanavettä ja pyykkikonetta. Mutta tähän mennessä mikään ei kuitenkaan ole osoittautunut ylitsepääsemättömäksi. Yhtenä päivänä viime viikolla töiden päätyttyä pääsin käymään supermarketissa ja olin ihan taivaassa kun ostin tuoremehua ja maapähkinöitä (huom! ei suolapähkinöitä) Oli niin ihanaa! Maistui jotenkin todella tutulle ja hyvälle ja olisin voinut popsia pussillisen pähkinöitä kerralla. Totesin myös, että malarialääkkeet menevät paljon helpommin alas tuoremehulla kuin vedellä...

Eräs huomioni on, että Etiopiassa ihmiset ovat kovin iloista ja nauravaista väkeä. Pieninkin asia saa ihmiset nauramaan ja myös itselle osataan nauraa. Joskus ihan huomaa, että itse tulee jostakin mörökölli-Suomesta, kun huumori ei ihan riitä jokaisesta arkipäiväisestä kommelluksesta huvittumiseen. En osaa nyt kyllä sanoa johtuuko tämä suomalaisuudesta vai persoonasta, mutta kaipa kun ympärillä on niin paljon kurjuutta, ilo täytyy repiä ihan joka paikasta, mistä vaan on mahdollista. Aika käy myös edelleen pitkäksi niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Viikonloppuna en tehnyt muuta kuin sudokuita, pelasin pasianssia ja luin kirjan. No, onneksi olin ottanut edes jotakin viihdykettä mukaan! Oli kuitenkin mukavaa kun Kaleb perheineen oli jälleen käymässä. Kaleb kun on niitä harvoja, jotka osaavat englantia tarpeeksi hyvin keskustellakseen ylipäänsä mistään, ja hän avoimesti kertoilee elämästään. Kalebin ja Aichan puolivuotiaasta pojasta oli myös yllättävän paljon seuraa, lasten kanssa kun kielimuuri ei niin haittaa. Viime viikolla tapasin myös yhden Elsan tyttären lisää, Nardoksen, joka pyörittää mitä ilmeisemmin jonkin sortin matkatoimistoa Addiksessa. Oikein mukava tyyppi ja jaksoi jutella englanniksikin suhteellisen paljon, mikä on aina mieltä lämmittävää. Muuten kun päivät pitkälti kuluvat minun ymmärtämättä mitään mistä puhutaan...

Olen myös tehnyt jonkin verran koulujuttuja. Viikon päästä pitää palauttaa ensimmäinen raportti työharjoittelusta ja kenttätutkimuksesta. Sain melkein tämän jo valmiiksi, nyt vaan toivon, että jossakin vaiheessa sähköpostini suostuisi yhteistyöhön, jotta voisin myös lähettää raportin Lundiin. Ongelmana on nimittäin ollut, että vaikka pystyn näkemään saamani meilit en pysty niitä avaamaan tai uusia lähettämään :o Välillä turhauttaa, mutta onneksi ei ole ollut mitään kriittisiä asioita hoidettavana. Toivon myös, että tutkimukseni alkaisi pikkuhiljaa edistyä. Kohtasin pieniä vastoinkäymisiä, kun minulle ilmoitettiin, että en saisi kertoa tytöille joita aion haastatella, että he ovat osa tutkimusta. Tähän kuitenkin topakasti totesin, että en voi toimia vastoin yliopiston ohjeita ja onneksi Elsa tämän ymmärsi, vaikka Sebele ja keskuksen opettajat eivät olleetkaan vakuuttuneita. Luojan kiitos en tutki mitään poliittista, en ikinä saisi lupaa yhdellekään haastattelulle. Elsa haluaa kuitenkin lukea etukäteen kysymykseni, ja tähän minun on kai alistuttava. Nyt vaan pidetään peukkuja, että saataisiin homma mahdollisimman pian käyntiin!

Autoproblematiikkaa ja afrikkalaista sadetta – torstai 30.1.2014

Viime päiviin ei sinällään kuulu sen kummempia. Tavallista arkea. Ja toisaalta hyvä niin, välillä kaikki hirveän erikoinen on väsyttävää. Toisaalta rutiinitkin täällä ovat niin erikoisia, että väsyttää joka tapauksessa. Eipähän ole iltaisin nukahtamisvaikeuksia J Olen töissä tehnyt paljolti toimistohommia, jos sitä nyt paljoksi voi sanoa, mutta opettanut olen vain yhden tunnin ammattikoulun tytöille. Toimistolla olen saanut kehuja siitä, että olen kuulemma supernopea (!), minä joka yleensä en ole sieltä nopeimmasta päästä... Eräs seikka kyllä missä huomaan todellakin olevani nopeampi täkäläisiä, on lukeminen. En tietysti tiedä kuinka nopeasti he amharaa lukevat, mutta englantia kovinkin hitaasti, vaikka puhe olisikin erinomaista. Elsa oli ihan ällikällä lyöty kun minä luin 50 sivua parissa tunnissa. Ja välillä koto-Suomessa kun minusta tuntuu, että olen hidas lukija!

Eräs mainittava asia on kuitenkin se, että yhtenä iltana ja yönä satoi. Ei siinä, sade on sama täälläkin, mutta se miten se laittaa kaiken sekaisin onkin sitten toinen juttu. Ajoimme juuri Addiksesta Holetaan kun oikein rankasti tuli taivaan täydeltä ja koko liikenne oli vieläkin enemmän sekaisin kuin tavallisesti. Meidänkin minibussista pyyhkijät pyyhkivät vain pelkääjän puolelta, niin että köröteltiin sitten vähän hitaammin. Näin myös ensimmäisen pahan liikenneonnettomuuden, kun täysperävaunurekka oli ajanut ojaan. Täällä on kuitenkin mukava huomata, että kaikki ohikulkijat pysähtyvät katsomaan ja kysymään onko kaikki kunnossa. Kun ei ambulanssisysteemi oikein pelaa, onneksi edes kanssaihmisten välittämiseen voi luottaa. Mutta sinällään kyllä ihmettelen, että onnettomuuksia ei ole enempää näkynyt: eläimiä, lapsia ja milloin mitäkin kun vilistää pimeillä teillä ja Addiksessa autojen sekamelska on melkoinen , huonoista teistä puhumattakaan!

Autoteemaa jatkaakseni voin myös kertoa, että keskiviikkona menimme Addikseen Elsan toisella autolla, henkilöautolla. Ihmettelin vähän että miksi, mutta myöhemmin selvisi, että auto täytyi viedä korjaamolle. Jotenkin siis saimme sen korjaamolle asti, mutta sitten se jämähtikin sinne. Minä olin juuri tällöin Laftossa enkuntuntia pitämässä ja ihmettelin kun Mulea ei kuulunut. Ompelun opettaja Beleinish sitten soitti toimistolle ja saimme tiedon tapahtuneesta, mikä johti siihen, että catering-opettaja, jonka nimestä minulla ei ole hajuakaan, lähti opastamaan minua julkisten minibussien ja pikkutaksien (bajaj) käytössä. Täytyy kyllä sanoa, että en olisi ilman opastusta selvinnytkään! Ensin piti kävellä joku kilometrin verran jotain pikkukujia paikkaan, josta bajajt lähtivät. Bajajilla pääsimme lähelle paikkaa, josta puolestaan lähti pikkubusseja erinäisiin paikkoihin. Minulle ei vain selvinnyt mistä tietää mikä bussi menee mihinkin. Yritin asiaa tiedustella, mutta empä juuri vastausta saanut. Pääsimme kuitenkin oikeaan bussiin ja siitä sitten toimistolle.

Tässä vaiheessa kello näytti kutakuinkin kuutta, eikä meillä ollut kyytiä takaisin kotiin maalle. Elsahan oli tietysti jo murehtinut päänsä puhki, että mitäs nyt mitäs nyt, mutta sitten hän keksi soittaa ystävälleen (tämä samainen tohtorisherra, jonka kanssa keskustelimme monista kehitysyhteistyön kysymyksistä tässä taannoin), josko hän voisi heittää meidät kotiin. Odottelimme sitten toimistolla tunnin tai pari, kunnes hän tuli ja sitten kotimatka saattoi alkaa. Pääsimme turvallisesti kotiin, taas yhtä kommellusta rikkaampina. Tänään torstaina Mule kävi hakemassa korjatun auton Addiksesta: nyt sillä pitäisi päästä taas liikkumaan. Sillä varmaankin huomenna liikenteeseen! J

Pienet jutut on niitä parhaita juttuja – tiistai 28.1.2014

Sunnuntaina aloin voida paremmin, eläköön palannut ruokahalu ja normaali suolistotoiminta. Jaksoin jopa seurustella Elsan pojan Kalebin ja tämän vaimon kanssa, jotka olivat käymässä. Kalebin kanssa juteltiin paljon ulkomailla asumisesta, tämä kun oli palannut juuri kolmen vuoden työrupeaman jälkeen Dubaista. Ilmeisesti jonkin verran Etiopiasta lähdetään Arabiemiraatteihin, siellä kun palkat ovat reilusti paremmat ja veroja ei tarvitse maksaa. Vertailukohdaksi voi sanoa, että opettaja tienaa täällä Addiksessa vähän alle 50e/kk. En nyt osaa sanoa vastaavaa summaa Dubaissa, mutta huomattavasti enemmän. Kalebkin miettii vaimonsa kanssa mihin maahan he muuttaisivat seuraavaksi. Kyselivät Suomesta, onko helppoa saada töitä ja niin edelleen. Yritin vastailla parhaani mukaan, sanoa, että suomen kieli voi muodustua ongelmaksi ja että en tiedä paljoakaan työviisumikäytännöistä... Joka tapauksessa on se vaan niin, että ihmiset muuttavat muualle, kun olot kotimaassa eivät ole kohdillaan. Huolimatta siitä, että koti on aina koti.

Good Samaritan Training Center oli myös eilen maanantaina yhtenä osallistujana ammatillisen koulutuksen messuilla. Kamalasti tavaraa roudattiin minibussilla, oli huiveja myynnissä, oppilaiden ompelemia hääpukuja näytteillä, hiustenhoitokoneita (kihartimia ja suoristimia), ruokaa, banderolleja, esitteitä... Myös kaikki neljä opettajaa, sosiaalityöntekijä, toimistopäällikkö, toimistoapulainen ja minä olimme paikalla. En ihan ymmärtänyt miksi näin paljon porukkaa, varsinkin kun melkein koko aika kului kuunnellessa joittenkin asiantuntijoiden esitelmiä ammatillisen koulutuksen tilasta Etiopiassa. Sebele vähän yritti kääntää, mutta enimmäkseen istuin tyhmänä ymmärtämättä mitään. Ilmeisesti kuitenkin sekä valtio, yksityinen sektori että järjestöt kuten Good Samaritan järjestävät tällaista opetusta. Erityisesti valtion oppilaitoksissa ongelmana on huono opetuksenlaatu ja epäpätevät opettajat (kenties huonot palkat?). Oppilaiden opiskelupaikka myös määräytyy edeltävän koulumenestyksen perusteella. Vaikka haluaisit ompelijaksi, mutta arvosanat eivät ole tarpeeksi hyviä, sinut voidaan laittaa automekaanikkolinjalle. Niinikään paljon on sysätty työnantajien harteille työntekijöiden koulutuksessa: vanhaa kunnon kisällimeininkiä.

Toimistolla ollaan kovasti puuhailtu Good Samaritanin liittämistä Etiopian kaikkien kansalaisjärjestöjen kattojärjestöön. Minä kirjoitin siihen proposalin ja Elsa lisäsi budjettiosuuden. Nyt siis pidetään peukkuja! Kattojärjestö tarjoaa ainakin neuvontaa ja jotakin muitakin hyötyjä jäsenilleen pientä jäsenmaksua vastaan. Lisäksi tänään opetin aamupäivällä lapsia Holetan koululla. Kertasimme värejä (eivät olleet tuntuneet jääneen mieleen :o) ja opettelimme joitakin verbejä kuten syödä, nauraa ja juosta. Oli sitten lystikästä, kun minä kirjoitin taululle LAUGH ja hohotin perään ja sitten kaikki yhdessä sanottiin ”laaf” ja hohotettiin lisää.

Olen myös tehnyt muuita pieniä havaintoja näin kolmena viikkonani. 1) Addiksessa ei ole juuri ollenkaan tienviittoja, pitää vain tietää minne on menossa. Olisin eksynyt jokaikinen kerta liikkuessani kaupungissa, mutta Mule aina tietää mitä kautta pääsee parhaiten. Ainuttakaan parkkipaikkaa en myöskään ole nähnyt. 2) Jos osaat asentaa printterin, olet tietokonenero. 3) Tomaatit ovat aivan mahtavia täällä! Ne kasvavat MAASSA, eivät vedessä ja aurinkoa on RUNSAASTI tarjolla. Tietysti muutkin vihannekset ja hedelmät ovat hyviä, mutta tomaateissa on sitä jotain. Raaka tomaatti ei koto-Suomessa ole suosikkini, mutta se onkin suomalainen tomaatti se. 4) Addiksessa on on ihan kamalasti rakennustöitä meneillään. Kerrostaloja nousee kuin sieniä sateella, mutta kaikki sanovat, että laatu on huonoa. Ilmeisesti rakenteilla on myös jonkinlainen metro tai raitiovaunusysteemi (en ihan ole päässyt selvyyteen että mikä).

Yksin ei oo kiva sairastaa – perjantai 24.1.2014

Viime viikonloppuna sain siis flunssan. Kova kuume, nuha ja yskä iskivät melko puun takaa, vaikka yöllä olen yrittänyt varautua lämpimästi kolmella peitolla, kolmella paidalla jne. Addiksessa on ollut suhteellisen kylmä ja paikallisetkin ovat saaneet tästä osansa. Täkäläisiin tapoihin ei kuitenkaan kuulu jäädä kotiin lepäilemään, vaikka kuumetta olisi kuinka paljon, vaan pitkää päivää painetaan tästäkin huolimatta. Liekö muuten niin leppoisa työtahti pakottaa kaikki terveet ja sairaat töihin? En tiedä. Suomesta tuotu buranakin tuntui vaikuttavan vain hetkellisesti.

Olisiko ollut keskiviikko, kun emme lähteneetkään töihin, vaan omistimme päivän pyykinpesulle. Monta kuutiota vaatteita oli ilmeisesti säästetty tätä päivää varten, sillä säkkejä riitti kolmelle pesijälle viideksi tunniksi! Elsan uudet palvelijat olivat tottakai mukana ja ilmeisesti ammattipyykkäri. Menimme siis autolla läheiselle joelle, jossa virtaus oli vähän kovempi ja siellä sitten vanhanaikaisesti pesusoikoissa käsin pestiin. Minun ei tietenkään annettu tehdä mitään: Elsa ja minä vain katseltiin vierestä. Minulle Elsa kertoi, ettei hän osannut pyykkiä pestä, mutta neuvoja kyllä riitti J Lievästi hävetti, kun minun vaatteet piti pestä kolme kertaa normaalin yhden sijasta. Elsa oli myös varannut jotakin snackseja itselleen ja minulle. Tuli sellainen olo, että ollaanko tässä nyt jossain elokuvissa katsomassa kun toiset pyykkää...

Yhtenä päivänä, Good Samaritanin johtokunnan jäsen josta olenkin jo puhunut, kutsui minut luokseen kylään. Halusi näyttää talonsa ja esitellä vaimonsa ja joitakin muita sukulaisia JHän suureellisesti julistautui etiopialaiseksi isäkseni, vaikka yhteisen kielen kanssa olikin silloin tällöin ongelmia. JA. Hänen vaimonsa, mukava nainen, tarjosi ruokaa. Ei siinä mitään, perusinjeraa, linssikastiketta ja lihaa, mutta about vuorokauden kuluttua alkoi mahaoireet... Olin kyllä varautunut, että Etiopian matkasta ei voi selvitä ilman jonkinlaisia terveydellisiä kommelluksia, mutta ei se silti kivaa ollut. Varsinkin alkuun Elsa ja muut olivat kovin, että ei se mitään vakavaa ole, normaalia reissaajan vatsavaivaa. Tätä vatsavaivaa kun oli kumminkin jatkunut neljä päivää, sanoin topakasti, että nyt kyllä haluaisin mennä käymään lääkärissä ihan vaan varmuuden vuoksi. Painotin myös, että haluaisin Ruotsin lähetystön klinikalle, en Holetan paikalliselle terveysasemalle (anteeksi länsimaalaisuuteni, mutta henkilökunnan englannintaito ja eikä-mitkään-yrttihoitomenetelmät olivat suuressa arvossa).

En kyllä klinikalla ainuttakaan ruotsalaista tavannut, mutta vastassa oli hyvin pahantuulinen hoitaja, joka alkoi suorastaan huutaa, kun en hoksannut heti ilmoittautua vastaanottoon. Kipeänä vieraassa maassa ei haluaisi kokea moista, mutta en ainakaan ruvennut rähjäämään vastaan! :D Dr. John (niin kuin hän itsensä esitteli) oli kuitenkin erittäin mukava ja antoi käyntikortin jos tulee kriittiset paikat. Loppujen lopuksi suolistosta löytyi jonkin sortin loinen, jota nyt hoidetaan. Oli siis hyvä, että pidin pääni ja menin oikeaan lääkäriin. Tänään olen vain nukkunut (sain luvan jäädä pois töistä, kun sanoin, että tod.näk. joudun istumaan veskissä koko päivän) ja syönyt pakolla, kun lääkkeitä ei voi ottaa ilman ruokaa. En ihan ymmärtänyt miksi Elsankin piti jäädä tänään kotiin, yritin kyllä sanoa, että pärjään mainiosti yksinäni, mutta ei tullut kuuloonkaan. Ylipäänsä täytyy kyllä sanoa, että kyllä vie mehut moinen sairastelu. Kello on nyt 12.52, olen nukkunut tänään kahdet päikkärit ja varmasti kohta taas uudestaan. Onneksi flunssa on kuitenkin paranemaan päin.