Autoproblematiikkaa ja afrikkalaista sadetta – torstai 30.1.2014

Viime päiviin ei sinällään kuulu sen kummempia. Tavallista arkea. Ja toisaalta hyvä niin, välillä kaikki hirveän erikoinen on väsyttävää. Toisaalta rutiinitkin täällä ovat niin erikoisia, että väsyttää joka tapauksessa. Eipähän ole iltaisin nukahtamisvaikeuksia J Olen töissä tehnyt paljolti toimistohommia, jos sitä nyt paljoksi voi sanoa, mutta opettanut olen vain yhden tunnin ammattikoulun tytöille. Toimistolla olen saanut kehuja siitä, että olen kuulemma supernopea (!), minä joka yleensä en ole sieltä nopeimmasta päästä... Eräs seikka kyllä missä huomaan todellakin olevani nopeampi täkäläisiä, on lukeminen. En tietysti tiedä kuinka nopeasti he amharaa lukevat, mutta englantia kovinkin hitaasti, vaikka puhe olisikin erinomaista. Elsa oli ihan ällikällä lyöty kun minä luin 50 sivua parissa tunnissa. Ja välillä koto-Suomessa kun minusta tuntuu, että olen hidas lukija!

Eräs mainittava asia on kuitenkin se, että yhtenä iltana ja yönä satoi. Ei siinä, sade on sama täälläkin, mutta se miten se laittaa kaiken sekaisin onkin sitten toinen juttu. Ajoimme juuri Addiksesta Holetaan kun oikein rankasti tuli taivaan täydeltä ja koko liikenne oli vieläkin enemmän sekaisin kuin tavallisesti. Meidänkin minibussista pyyhkijät pyyhkivät vain pelkääjän puolelta, niin että köröteltiin sitten vähän hitaammin. Näin myös ensimmäisen pahan liikenneonnettomuuden, kun täysperävaunurekka oli ajanut ojaan. Täällä on kuitenkin mukava huomata, että kaikki ohikulkijat pysähtyvät katsomaan ja kysymään onko kaikki kunnossa. Kun ei ambulanssisysteemi oikein pelaa, onneksi edes kanssaihmisten välittämiseen voi luottaa. Mutta sinällään kyllä ihmettelen, että onnettomuuksia ei ole enempää näkynyt: eläimiä, lapsia ja milloin mitäkin kun vilistää pimeillä teillä ja Addiksessa autojen sekamelska on melkoinen , huonoista teistä puhumattakaan!

Autoteemaa jatkaakseni voin myös kertoa, että keskiviikkona menimme Addikseen Elsan toisella autolla, henkilöautolla. Ihmettelin vähän että miksi, mutta myöhemmin selvisi, että auto täytyi viedä korjaamolle. Jotenkin siis saimme sen korjaamolle asti, mutta sitten se jämähtikin sinne. Minä olin juuri tällöin Laftossa enkuntuntia pitämässä ja ihmettelin kun Mulea ei kuulunut. Ompelun opettaja Beleinish sitten soitti toimistolle ja saimme tiedon tapahtuneesta, mikä johti siihen, että catering-opettaja, jonka nimestä minulla ei ole hajuakaan, lähti opastamaan minua julkisten minibussien ja pikkutaksien (bajaj) käytössä. Täytyy kyllä sanoa, että en olisi ilman opastusta selvinnytkään! Ensin piti kävellä joku kilometrin verran jotain pikkukujia paikkaan, josta bajajt lähtivät. Bajajilla pääsimme lähelle paikkaa, josta puolestaan lähti pikkubusseja erinäisiin paikkoihin. Minulle ei vain selvinnyt mistä tietää mikä bussi menee mihinkin. Yritin asiaa tiedustella, mutta empä juuri vastausta saanut. Pääsimme kuitenkin oikeaan bussiin ja siitä sitten toimistolle.

Tässä vaiheessa kello näytti kutakuinkin kuutta, eikä meillä ollut kyytiä takaisin kotiin maalle. Elsahan oli tietysti jo murehtinut päänsä puhki, että mitäs nyt mitäs nyt, mutta sitten hän keksi soittaa ystävälleen (tämä samainen tohtorisherra, jonka kanssa keskustelimme monista kehitysyhteistyön kysymyksistä tässä taannoin), josko hän voisi heittää meidät kotiin. Odottelimme sitten toimistolla tunnin tai pari, kunnes hän tuli ja sitten kotimatka saattoi alkaa. Pääsimme turvallisesti kotiin, taas yhtä kommellusta rikkaampina. Tänään torstaina Mule kävi hakemassa korjatun auton Addiksesta: nyt sillä pitäisi päästä taas liikkumaan. Sillä varmaankin huomenna liikenteeseen! J